Kun saavuimme perille reilun 40
minuutin jälkeen, oli vastassa vaaleansiniharmaa horisontti suoraan edessä,
kuten olimme ennustaneet. Linnut lentelivät yläpuolella parvina, meri pauhasi
alla kahdessa eri sävyssä. Molemmilla sivuilla avautui näkymä kallioille, sen
mutkitteleville reunamille ja ruohotasanteille. Näky oli todellakin kipuamisen
arvoinen, ja toivoimmekin, että olisimme tulleet aikaisemmin paikalle, tai että
meillä olisi ollut enemmän aikaa. Nautimme muutaman hetken ajan tunnelmasta,
söimme eväitämme ja annoimme hämärän laskeutua yllemme.
Takaisin lähtiessä
alkoi tihkusade, ja mutaa levittäytyi jokaiseen lahkeeseen. Maa tuntui
liukkaalta jalkojen alla, alaspäin suunnatessa. Monen nauruntäyteisen hetken,
lehmien varovaisen silittelyn, liukastumisten, satojen sammakoiden väistelyn jälkeen
päädyimme takaisin lähtöpisteeseen, bussipysäkille kiemurtelevan tien varteen.
Jokaisen lahkeet vähintään pohkeeseen asti, kengät mukaan lukien olivat mudasta
ruskeina, ruohotuppokoristein kuorruteltuna. Sateesta marinoituneina istuimme tyytyväisinä
lämpimässä bussissa muiden matkustajien ihmetellessä olemustamme ja
ajankohtaamme retkellemme.
Eväistämme huolimatta nälkä oli jo ehtinyt paisua
suureksi, joten päätimme lähteä lähemmäs juna-asemaa etsien ruokapaikkaa.
Päädyimme syömään hieman meidän olemustamme hienompaan ravintolaan, jonka valkoisille,
kiiltäville lattioille jätimme mutavanat. Yritimme kyllä parhaamme mukaan
raaputella mutaa salaa wc-tiloissa vuorotellen, mutta kaikkia jälkiä emme
pystyneet peittämään. Söimme lämpimät Ramen -annokset tyytyväisinä ennen
kotimatkaa, vaikka annos maksoikin lähemmäs parikymmentä euroa. Päätimme kuitenkin,
että tämä olisi matkamme yksi ravintolakokemuksista, jonka olimme luvanneet suoda
itsellemme. Kotimatka valitettavasti viivästyi parilla tunnilla Lontoon päässä
tapahtuneen junaraideonnettomuuden vuoksi, mutta kun pääsimme takaisin
hostellille, uni maittoi.